Vanhoja tavaroita myydessä tapaa keräilijöiden koko heimon. Aivan niin kuin muutkin heimot, myös keräilijät jakautuvat lukemattomiin alalajeihin.

Yksi on tosi tarkka esineiden kunnosta ja täydellisyydestä. Kaikkien osien kuuluu olla tallessa ja alkuperäislaatikko myös. Ei naarmua, ei säröä, ei kulumaa.

Alkuperäiset leimat ja mielellään käyttöhistoriakin tiedossa. Aitoustodistus. Oikea valmistusmaa, ajankohta, kaikki.

Ei voi kuin ihailla tämän ryhmän tarkkuutta ja tietomäärää.

Kun kaksi tällaisen ryhmän edustajaa kohtaa toisensa, se on upeaa kuultavaa, sillä ilmatilassa viuhuvien faktojen määrä on uskomaton.

Heillä on kotonaan täydellisiä kokoelmia, joita vaalia. Kun pääsee käymään tällaisessa kotimuseossa, mykistyy. Pitkäjänteiset ihmiset ovat upea laji.

Sitten me toisenlaiset, joihin itsekin kuulun. Fiilispohjalta. Jokin vanha esine vain näyttää ja tuntuu hyvältä. Omalta. Sen ei tarvitse olla kallis eikä täydellinen.

Joskus ihan päinvastoin. Mitä kuluneempi, sen parempi. Mitä enemmän kätkettyä historiaa sisuksissa, sen hauskempaa.

Fiiliskeräilijä painaa esineen korvaansa vastaan kuin simpukan ja kuuntelee. Sieltä ne humisevat, menneiden päivien kaiut.

Joskus ne palauttavat mieleen päiviä omasta lapsuudesta. Juuri tuollainen pehmokoira oli se rakkain.

Juuri tuollaisella pienellä muovisella moottoriveneellä me leikittiin naapurinpojan kanssa.

Juuri tuota limsaa juotiin luodolla heinäkuussa vuonna 1968, kun äiti pesi mattoja saaressa ja me lapset paistettiin ruisleipää nuotiossa.

Joskus vanhat esineet palauttavat mieleen ihmisiä, joita rakastimme.

Isoveljeni kuoli keuhkosyöpään vuonna 2005. Hän oli kuollessaan 46-vuotias.

Häneltä jäi kirjahyllyyn komea punainen pelti-Volkkari ja koko joukko pienempiä Bond-autoja kultaiselta 1960-luvulta.

Veljeni oli pitänyt niitä hyvin, osa oli vielä laatikoissa. Jokainen meistä sisaruksista tiesi, ketä ne autot odottivat. Ne odottivat hänen poikaansa.

Vasta tänä kesänä veljeni poika otti autot haltuun.

Kaivoimme laatikot kellarista sukujuhlissa ja kerroimme hänelle lukemattomat autoihin liittyvät tarinat. Kerroimme senkin, kuinka tarkasti niitä oli varjeltu.

Ja sitten edesmenneen veljeni poika teki sen, mitä kai jokainen rakastava isä tekisi. Antoi nuo antiikkiset aarteet viisivuotiaan poikansa leikkeihin.

Hetken me sukulaiset siinä nieleskelimme, kunnes tajusimme, että se pieni viisivuotias ruskeasilmäinen pikkupoika kosketti ensimmäistä kertaa isoisäänsä niiden vanhojen peltiautojen välityksellä.

Todennäköisesti taivaassa hymyiltiin. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa kerätä vanhoja esineitä.

Haikein heinäkuun alun terveisin puotipuksu Heli