Äitienpäivä on taas tuloillaan. Tänä vuonna se on 10.toukokuuta.

Suomessa äitienpäivän viettäminen aloitettiin ensi kertaa jo yli sata vuotta sitten ja sen vietossa on ollut monenlaista ominaisväriä, riippuen siitä, mitä aikaa on eletty.

Esimerkiksi jatkosodan aikaan vuonna 1942 Mannerheim myönsi kaikille äideille yhteisesti 4.luokan Vapaudenristin, ihan vaan omalla päiväkäskyllään äitienpäivänä. Aika komea huomionosoitus äideille, pakko myöntää.

Kun äitienpäiväperinne ylipäätään alkoi Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa, se lähti ajatuksesta, että äitien työ sai aivan liian vähän arvostusta teollistumisen pyörteissä. Perheet saattoivat olla isoja ja äitiys ei läheskään aina ollut mikään valintakysymys. Se tuli annettuna itsestäänselvyytenä, jossa naisen piti selvitä ison katraan kanssa, halusi tai ei.

Tänä päivänä äitiys on toisenlaista. Se on lahja, jota kaikki eivät saa, vaikka haluaisivat. Lahjasta pitäisi osata olla myös kiitollinen.

Itse olen niin radikaali, että olen jo pitkään miettinyt, että pitäisikö äitienpäivät samoin kuin isänpäivät kääntää ihan toisinpäin. Pitäisikö kummankin olla päivä, jolloin vanhemmat kiittäisivät siitä, että ovat saaneet elämältä lahjan, lapsen.

Mutta joo, olen nyt taas vähän ylitunteellisella tuulella varmaan, eikä vähiten siksi, että tämä korona-aika. Tämä ottaa meitä kaikkia koville, etenkin henkisesti. Taloudelliset murheet ovat yksi juttu, mutta kovin huoli on tietenkin omasta ja läheisten terveydestä. Selviydymmekö me ja jaksammeko me?

Ohjeita sataa kaatamalla. Ei tarvitse kuin seikkailla somessa, niin törmää niin tuomionkelloihin kuin positiivisuutta huokuviin filosofisiin mietteisiin. Välillä tekee mieli katsella vain kissavideoita ja unohtaa koko juttu.

Ehkä tänä vuonna äitienpäivä voisikin olla sellainen elämän ylistyspäivä. Äidit kiittäisivät lapsistaan ja lapset äidistään. Mummeistaan ja isomummeistaan. Lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsista.

Voisi myös kiittää naapurinlapsista. Heistä, jotka leikkivät pihalla ja näkyvät yksinäisen ikkunaan. Yhtä hyvin joku lapsi voi ajatella lämmöllä omaa äitihahmoaan, jonka ei tarvitse olla oma biologinen äiti, vaan ystävällinen naapurintäti, huippu kiva sukulaisnainen tai vaikka oman harrastuskerhon vetäjä, joka tuntuu ymmärtävän silloinkin, kun muut eivät ymmärrä.

Itselleni tästä äitienpäivästä näyttää tulevan henkisesti haastavin aikoihin. En ole koskaan ollut tyttärestäni erossa näin kauan kuin tänä keväänä koronatilanteen takia. Sokea aikuinen tyttäremme asuu kehitysvammaisten ryhmäkodissa enkä ole päässyt tapaamaan häntä kuukauteen.

Tyttäremme ei myöskään pysty juuri puhumaan, mutta olemme aloittaneet silti päivittäiset kaiutinpuhelut ja ne sujuvat kyllä hienosti. Laulamme toisillemme laulunpätkiä ja toistelemme sellaisia tuttuja lauseita, joista kummatkin tykkäävät. Välillä nauramme toistemme inside-jutuille, joita syntyy väkisinkin 28 yhteisen vuoden aikana.

Juuri tänään ajattelin mennä hänen ikkunansa taakse puhumaan sitä puhelua. Vaikka hän ei näe minua, minä näen, mikä minun höperöistä jutuistani saa hymyn hänen kasvoilleen. Ja sen hymyn näkeminen on oikeasti äitienpäivälahja, pitkin vuotta.