Akaan Viialassa asuva Susanna Saxberg oli yksi ensimmäisiä asiakkaitamme, kun avasimme loppusyksystä verkkokaupan.

Susannan into saada ostaa ns. keikkupäälehmä oli palava.

Ja kun veimme lehmän hänelle kotiin saakka, syykin selvisi. Lapsuus.

Päätänsä nyökyttelevä lehmä toi mieleen kaikki ne hyvät reissut kesämökille ja muualle, kun Susanna lapsena istui veljen kanssa Taunuksen takapenkillä. Elettiin 1970-lukua.

Kesät oli pitkiä ja kuumia ja metsämansikatkin olivat isompia kuin nyt. Niin se menee.

– Se oli Taunuksen takaikkunalauta, hattuhylly. Se, jossa se lehmä nyökytteli mökkireissuilla.

Taunuksen takapenkillä oltiin me, minä ja velipoika. Ja tarkka raja, mikä oli mun alue.

Ärsyttääkseen veli aina lötkäytti jonkin raajan mun puolelle. Sitten tuli porua ja pierua, kuten äitee sanoi.

Joskus isä ajoi tien sivuun ja sanoi jättävänsä riitapukarit siihen.

Taunuksen takapenkki tuntui pienestä ihmisestä valtavalta ja kieltämättä aika usein oli huono olo, kun ei nähnyt ulos.

Jouluna mentiin mummolaan ja takapenkiltä näkyi vain tuulilasia piiskaava lumisade.

Lehmä nyökytteli hattuhyllyllä yksinään. Pipot ja tumput pidettiin päällä, ettei palele – talvet oli talvia vielä silloin.

Ja pitkälti ennen Parkanoa takapenkki oli unessa.