Hyvä ystäväni totesi, että kotimme muistuttaa museota. Otin sen kohteliaisuutena, hehee.

En ole koskaan ollut uusiin tavaroihin kallellaan. Jo ihan pienenä tyttönä minut löysi aitasta tai vintiltä tutkimasta vanhoja tavaroita ja ihmettelemästä niiden magiaa.

Nyt kun ikää on jo tämänkin verran, huomaan, että kiinnostukseni kohteet ovat pysyneet koko ajan samoina.

Minua kiehtovat vanhat kiiltokuvat ja kuvakortit. Päiväkirjat. Ystäväkirjat. Valokuvat. Lelut ja jostakin syystä erityisesti ns. poikien lelut, kuten autot.

Sitten olen hulluna ryijyihin ja gobeliineihin. Vanhoihin painokuvatauluihin. Kipsifiguureihin. Pitsiliinoihin.

1960-luvulla syntyneenä minulla on myös viha-rakkaussuhde 1970-lukuun. Toisaalta ihmettelen sen rumahkoja värejä, muotoja ja materiaaleja. Toisaalta ne kiehtovat minua kovasti.

Onkin tullut hankittua 1970-luvun tavaroita poikineen. Sen ajan Anttilan luettelot ovat mitä suurinta ajanvietettä.

Mieleen ovat jääneet myös sen ajan koulukirjat. Niiden avulla meistä yritettiin tehdä järkeviä ihmisiä, jotka ajattelevat solidaarisesti koko maailmaa kohtaan. Yhteisvastuu, epäitsekkyys. Niitä painettiin meidän pilttien päähän tarmokkaasti.

Jokainen meistä on oman sukupolvensa edustaja, niin hyvässä kuin pahassa. Vanhat tavarat ovat elävää historiankirjoitusta ja auttavat osaltaan ymmärtämään, miksi meistä tuli sellaisia kuin tuli.

Nyt kiinnostaisi kuulla muiden synnyinvuosikymmenestä. Mikä on sinun suhteesi nostalgiaan, vanhoihin tavaroihin, lapsuuteen ja nuoruuteen? Mitä tavaroita keräät? Sana on täysin vapaa 🙂

Vapaata keskustelua ja kommentointia toivoen puotipuksu Heli