Suomessa äitienpäivää vietetään aina toukokuun toisena sunnuntaina. Tänä vuonna se päivä on 12.toukokuuta eli ihan kohta. Kaikissa maissa äitienpäivän ajankohta ei ole sama. Esimerkiksi Norjassa sitä vietetään helmikuussa, Thaimaassa elokuussa ja Indonesiassa joulukuussa.

Meillä Suomessa ajankohta on sama kuin Yhdysvalloissa, jossa äitienpäivä aikoinaan keksittiinkin. Usein väitetään, että yksi ihminen ei voi muuttaa maailmaa, mutta ainakin tässä tapauksessa se sanonta on kukkua. Äitienpäivän keksi ihan tavallinen yksityishenkilö eli nainen nimeltä Ann Jarvis. Hän halusi kunnioittaa äitinsä toivetta siitä, että olisi olemassa yksi yhteinen päivä kaikille maailman äideille.

Perheessä oli ollut 11 lasta ja elettiin 1900-luvun alkua ja teollistumisen aikaa Yhdysvalloissa. Varsinkin vähävaraiset perheet olivat kovilla monin tavoin ja äitien sitkeydellä oli iso osuus isojen lapsiperheiden selviytymisessä.

 

Idea lähti kehittymään siis vuonna 1905 Ann Jarvisin mielessä ja levisi pikku hiljaa. Vuonna 1914 Yhdysvaltain presidentti julisti äitienpäivän kansalliseksi juhlapäiväksi. Päivän kerrotaan vakiintuneen toukokuulle, että se olisi mahdollisimman lähellä Ann Jarvisin äidin kuolinpäivää.

Suomessa seurattiin maailman tuulia tosi aktiivisesti, sillä meillä äitienpäivää vietettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1918. Tässä kohtaa on ehdottomasti nostettava hattua edistykselliselle miehelle, sillä äitienpäivää ajoi Suomeen opettaja ja kansanedustaja Vilho Reima. Viralliseksi liputuspäiväksi se nousi Suomessa paljon myöhemmin eli vuonna 1947. Mene ja tiedä, kuinka paljon asiaan vaikuttivat raskaat sotavuodet, jolloin äitien merkitys kotirintamalla korostui perheen vakauden ylläpitäjinä.

Äitienpäivä on todella henkilökohtainen juhla siinä mielessä, että se nostattaa ihmisillä mieleen hyvin monenlaisia tunteita niin kuin varmaan isänpäiväkin. Elämä ei aina mene niin kuin toivoo. Joskus ihmisestä ei esimerkiksi tule biologista vanhempaa vaikka haluaisi. Joskus biologinen vanhempi ei ole sellainen, jota lapsen hyvä lapsuus edellyttäisi. Vanhemmuudessa on onneksi kuitenkin lukemattomia eri muotoja, eikä niissä missään määräävin tekijä ole biologia. Tärkeintä on vanhempana toimivan aikuisen ja lapsen välinen suhde, aina.

Itselläni osui tässä äitilotossa hyvä tuuri, sillä vuonna 1929 syntynyt äitini oli mahtava tyyppi, jolla näin jälkikäteenkin muisteltuna oli kuminauhamaiset hermot ja älykäs tapa kasvattaa neljää lastaan. Niistä yksi oli se, että oltiinpa mokailtu miten pahasti tahansa, ensimmäisenä tuli mieleen juosta kiireesti kotiin käymään hommaa läpi äidin kanssa. Äiti saattoi olla joskus meidän ratkaisuihimme pettynyt, mutta mokatkaan eivät vaarantaneet sitä tärkeintä, rakkautta.

Oma äitiyteni on ollut erilaista kuin ehkä etukäteen kuvittelin. Erityislapsen äitinä tuntee usein olevansa taisteluveneen ruorissa ja selviytymiseen tarvitaan niin omat kuin lapsenkin voimavarat ja taidot. Hyvät hetket ja päivät ovat yhteinen aarre, mutta sitähän ne ovat perheessä aina. Läheiset ihmiset eivät saisi olla mielessämme itsestäänselvyyksiä, ei koskaan.

Vanhemmuudessa ja perheessä ei ole yhtä sankaria, eikä sankaria oikeastaan ollenkaan. On vain tiimi, joka yrittää yhdessä ohjata alusta niin hyvin kuin pystyy ja navigoida myös kareista takaisin reissun päälle.

Silti, on se mukavaa, että on äitienpäivä. Saa tykätä ja tulla tykätyksi. Ja saa lähettää kiitoksia myös yläkertaan, jos oma äiti on jo siellä.

Äitienpäivän odotustunnelmissa herkistelyyn taipuvainen puotipuksu Heli

ps. Blogin kuvituksena olevat tavarat ovat olleet verkkokaupassamme myynnissä. Sopivat mielestäni hyvin äitienpäivämuisteloihin.